|
|
Matkustin Lappeenrannan kautta kohti uutta elämääni, muutama vuosi sitten.
Vietin sen reissun aikana elämäni ensimmäisen viikonlopun hotellissa, jossa oli ystävällinen henkilökunta. He muistivat aina kertoa, millainen hurmuri olen. Nii'in, näin emäntänikin vielä nykyisin muistaa sanoa. Olin kennelissä huostaanotettuna, en tosin omien huonojen elämäntapojeni takia. Muuten vain jouduin sinne. Sieltä sitten saavuin nykyiseen kotiini. Aluksi oli erittäin jännittävää huijailla ihmisiä päästessäni ulos, sillä en halunnut antaa kiinni sisäänlähdön koittaessa. Ajattelin etten pääse ulos enää ikinä uudelleen. Ravailin ja laukkailin sinne tänne. Oli paljon tutkittavia, kaikkialle risteileviä tuoksuja ja tie, joka jatkui silmänkantamattomiin. Olikohan se niin, että hyvä ystäväni Mira lähetettiin lopulta perääni etsimään ja narraamaan minua takaisin ja hänen perässään painelin sitten sisätiloihin. Ruoan suhteen vallitsi sama ilmiö. Luulin sen loppuvan ennen kuin ehdin syödä riittävästi. On tässä tavassa ollut hyväkin puolensa, olen vielä vuosienkin jälkeen aika sporttisessa kunnossa, vaikka rakastan suklaata yli kaiken. (Kaikista suklaansyöntiin liittyvistä varoituksista huolimatta.) Siitä tulikin mieleeni "sininen hetki" emäntäni unohdettua laukkunsa eteisen lattialle. Hän sitten kertoi ihmetelleensä, miksi on niin hiljaista ja muisti tietenkin em. Ja minä kun olin vasta ehtinyt syödä tai oikeastaan lipoa ensimmäisen kulman Fazerin sinisestä. Yksi inhottava asia on edelleen emännän muutaman päivän poissaolot. Pelkään tällöin, että minut on taas unohdettu. Silloin käyn pomppimassa hänen sängyssään hiekkaisilla saappailla. Varmasti taas huomaa, että ikävää olen potenut. Yleensä hän tuo minulle jonkin extra-ruokapakkauksen eli jotain hyvää. ...tai sitten suklaata vähän. Sitä niristelemme yhdessä illalla telkkarin ääressä. Istun sylissä kuin pienet pojat ja meillä on ihan mukavaa olla. Se on kivaa... Nuo tietokoneavustajat ovat myös mukavia kavereita. Toinen kehräävä malli on tullut aikanaan Teuvalta ja on erittäin mukava. Toinen taas on syntyjään Nokialta. On vähän luonteeltaan sellainen "kova jätkä". Istui ensimmäiset kaksi viikkoa kukkalaudalla ja kummasti suu selällään paksahti, kun Mira sinne päin vähän vilkaisikin. Ei tainnut pahemmin edes pihalle ehtiä, ruokailikin kukkalaudalla. Oppi kuitenkin talon tavoille ja nykyään jotenkin rakastaa lämpöäni. 
Erityisesti syysiltaisin iskee pehmoilun tarve. Haluaa nukkua minun tai Miran kainalossa. Mira on tosin moisesta kiusaantunut... Ensin mainittu kissa on nimeltään Nestori. Hänen kanssaan olemme kehittäneet jännän leikin. Oikean matontamppaus-ohjelmanumeron. Ja se menee näin: Nestori pörhältää energisesti ovesta sisään, suorittaa sisääntulon oikein pidennetyn kaavan mukaan. Odotan, kun se tulee seuraavasta ovesta, syöksyn perään. Tulee yksi kierros lisää, matot sen jälkeen seinillä ja säntäys rappuja yläkertaan. Tämä "ilottelu" jatkuu aina tilaisuuden koittaessa. Ei tule kyllä kiitosta, ihme kyllä?! Sen minkä teen, teen sydämestäni. Nyt täytyy mennä, velvollisuus kutsuu. Jatkan tarinointia taas sopivan hetken sattuessa. |